Jäämmekö liikaa yksin? Paljonko ihannoidaan yksin pärjäämistä? Luommeko työelämässä aitoa yhteenkuuluvuutta vai onko se silti jollain tapaa teennäistä? Nuoren työntekijän näkökulmasta maailma vaikuttaa pärjäämisen paikalta.

Nuori ihminen on huolissaan. Viekö työelämä kaiken ajan ja energian niin, ettei voi sitten enää nähdä maailmaa (vaikka reissata) ja kokea sen tarjoamia mahdollisuuksia? Onko töissä vaan tylsää ja samanlaista päivästä toiseen?

Provosoiva otsikko, kieltämättä.

Mutta onko väite siltikään niin kaukana todellisuudesta tietyissä paikoissa ja ympäristöissä?

Haluan käsitellä aihetta, joka värittää monen monen elämää. Asiaa, joka myös epidemian lailla piinaa työelämän nuorta sukupolvea. Nimittäin itsekriittisyys.