Yhteenkuuluvuus laimeaa?

Jäämmekö liikaa yksin? Paljonko ihannoidaan yksin pärjäämistä? Luommeko työelämässä aitoa yhteenkuuluvuutta vai onko se silti jollain tapaa teennäistä? Nuoren työntekijän näkökulmasta maailma vaikuttaa pärjäämisen paikalta. Nuorelle maailma näyttäytyy kilpailukenttänä, jossa täytyy erottautua kaikin keinoin ja olla ihmisenä niin ikään onnistumisen perikuva, jotta voi lunastaa paikkansa merkityksellisenä yksilönä.

Haemme ehkä liikaa merkityksellisyyttä ulkoisista seikoista. Miltä näytän muiden silmissä? Miltä koko elämäni puitteet näyttävät? Onko ne aivan liian tylsät? Luuserihommaa? Tämä kaikki johtaa vertailuun ihmisten välillä ja kauemmaksi aidosta yhteenkuuluvuudesta, sitä myötä kun yksilöt kaikin keinoin keskittyvät omaan julkisivuun ja pärjäämiseen.

Kilpailu ja kirittäminen hyvässä hengessä on sinänsä tervettä, ehkä tosi motivoivaakin oikein annosteltuna, eikä sitä voi kitkeä poiskaan. Mutta jos kilpailu paisuu niihin mittasuhteisiin, että yksilö ei arvosta enää tarpeeksi itseään vaan näkee itsensä jatkuvasti huonompana kuin muut, silloin menemme kauemmas ja kauemmas aidosta yhteenkuuluvuudesta. Ja tämä on todellakin nuoren sukupolven haaste.

Liitymme helpommin yhteen vaikeuksien koittaessa. Joukkosuremme. Ehkä välillä joukkohysterisoidumme. Tosi normaalia ja biologista laumakäytöstä! Kysymys kuuluukin, miten saisimme enemmän luotua kulttuuria, jossa ”minun onnistumiseni kirittää sinun onnistumistasi ja sinun onnistumisesi minun onnistumistani?”

Jutun juju on: miten nuori löytäisi hänestä sisältä kumpuavan merkityksellisyyden ja motivaation edistää itselleen tärkeitä asioita, joiden edistäminen on itseisarvoisen tärkeää ja joiden edistämistä ei horjuta ulkoisiin seikkoihin perustuva vertailu yksilöiden välillä? Kun tuollaisen itselleen hahmottaisi, löytäisi todennäköisesti väljemmät vedet, joilla toimia, eikä joka puolelta tulvisi niskaan sellaista hönkivää haitallisen kilpailun tunnetta.

Millainen sitten on merkityksellinen agenda, jota ihminen voi edistää? Eiköhän se ole parhaimmillaan sellainen, joka edistää yhteistä hyvää mutta yhtä lailla yksilön henkilökohtaista hyvää. Jos perustaisimme ajattelumme, valintamme ja tekomme noiden kahden ”hyvän lajin” tasapainoon, loisimme väkisinkin aitoa yhteenkuuluvuutta.

Onko tuossa tarpeeksi konkretiaa? ”Henrietta, sano konkreettisempi vinkki!” Hmmmm, no mitä jos lähdetään työstämään koko sykkyrää auki siitä, miten ihminen näkee sen, miksi on olemassa ja mitä tahtoo elämällään saada aikaan niin itselleen kuin ympärilleen. Siitä sitten pikku hiljaa alkaa jo hahmottumaan muun muassa tärkeä arvot ja niitä heijastavat unelmat. Työstö jatkuu ja jatkuu ja sykkyrä aukenee annos annokselta. Syntyy lopulta oivallus, että ilman aitoa yhteenkuuluvuutta ei edes pärjätä.