Onko työelämä nuoren mielestä loukku?

Nuori ihminen on huolissaan. Viekö työelämä kaiken ajan ja energian niin, ettei voi sitten enää nähdä maailmaa (vaikka reissata) ja kokea sen tarjoamia mahdollisuuksia? Onko töissä vaan tylsää ja samanlaista päivästä toiseen?

Meidän on yhteiskuntana tärkeä pysähtyä miettimään sitä tosiasiaa, että tämän päivän nuoret siis oikeasti voivat jopa miettiä sitä, kannattaako töihin mennä, jos töihin kulutettu aika on pois muusta ”kivemmasta” elämästä. On yllättävän silmiä avaavaa tiedostaa, että töihin meno tai töiden hakeminen ei nuoren mielestä välttämättä tunnu hänen tapaiseltaan tavalta elää elämäänsä. Eli ei ole siis mikään automaattinen ajatus, että totta kai töihin ja työelämään on mielekästä mennä osallistumaan.

Tässä on pari tosi kiinnostavaa näkökulmaa. Ensiksikin: nuori, jolla ei vielä juurikaan ole aitoa työelämäkokemusta, perustaa työelämäkäsityksensä esimerkkeihin, joita hän ympärillään näkee. Jos työelämä näyttäytyy sellaisena, että vaikkapa oma vanhempi tulee töistä kotiin jatkuvasti kireänä ja tuskastuneena, ei nuorta houkuta ajautua samaan oravanpyörään.

Toisekseen: tämän päivän ihmiset, mukaan lukien nuoret, elävät mielihyvän maksimoimisen kulttuurissa. Elämän viihteellistymisen ja digitaalisen ”kaikki tapahtuu silmänräpäyksessä” -tahdin myötä aivot ovat tottuneet nopeaan mielihyvään ja pitkäjänteisempi kärsivällisyys on heikentynyt.

Kun uutta virikettä on totuttu saamaan niin tiuhaan ja myös vanhemmuus on kasvattanut lapsia ja nuoria niin sanotusti siihen, että lapsi ei saisi tylsyyttä kokea (elikkä vauvalle jo digihärpäke kouraan ihan pienestä inahduksesta), niin on tosi loogista, että ”tasapaksu” työelämä ei kiinnostele.

No mitäs nyt? Dose of work! Työn annostelu! Meidän täytyy tunnistaa yhdessä nuoren kanssa varsinkin siellä ihan työelämän alkumetreillä, että mikä annos työtä auttaa eteenpäin elämässä (koska töitä täytyy meistä suurimman osan tehdä tässä yhteiskunnassa…), mutta mikä annos ei kuitenkaan vie kaikkia voimia. Eli olla tällä lailla lempeitä ja ymmärtäväisiä nuoria kohtaan. Yhtä lailla tulee harjoittaa nuoren kanssa sopivin annoksin työelämän kestävyyskuntoa – eli sitä, miten siedetään myös epämukavuutta, normaalia rutiininomaisuutta, tylsyyttäkin, jopa pettymyksiä, ja huomataan silti, että hauskuus ei häviäkään elämästä.

Sopivan annostelun myötä töissä voi kokea onnistumisen elämyksiä, mikä vahvistaa toivon mukaan nuoren käsitystä siitä, että myös työnteko voi olla merkityksellistä, motivoivaa ja palkitsevaa. Toki eri tavalla kivaa hommaa kuin maailmalla reppureissaaminen, mutta silti elämänarvoista sisältöä kuitenkin. Samalla saattaa oivaltaa, että myös pitkäjänteiset ponnistelut tuottavat mielihyvää ja kärsivällinen tekeminen palkitaan.

Nuorta johtavan esihenkilön olennainen taito on annostella työtä yksilölliselle nuorelle sopivasti. Se on välittämistä ja huolehtimista, jota nuoret voivat kaivata tosi paljon, mutta eivät osaa ehkä toivettaan ääneen sanoittaa.