Milloin tavallisuudesta tuli tylsää?

Nykypäivän upeus ja toisaalta vitsaus on se, että porukka pyrkii erottautumaan massasta. Ihmisiä kaikin keinoin kehotetaan olemaan poikkeuksellisia ja löytämään erottautuvuustekijät, mutta samalla tehdään karhunpalvelus tavallisuuden arvostamiselle. Siitä jos mistä syntyy henkistä huonovointisuutta varsinkin nuorille tyypeille. Huomaammeko siis tarpeeksi pysähtyä miettimään: onko tavallisuudessa jotain, mitä meidän pitäisi oppia arvostamaan uudelleen?

Eikö totta, että aikaisemmin tavallisuus oli niin ikään tavoiteltu päämäärä. Tasapainoinen ja ennustettava elämä toi turvaa ja varmuutta, jonka perustalle rakennettiin hyvinvointia ja onnellisuutta.

Sen sijaan tämän päivän nuoret ovat pitkälti syntyneet ja kasvaneet maailmaan, joka on erilaisuuden kyllästämä ja jatkuvassa muutosliikkeessä. Individualistinen maailma sosiaalisella kilpailuasetelmalla höystettynä luo käsityksiä jatkuvasta menestyksestä ja onnellisuudesta. Ei siis ihme, että tavallisuus alkaa tuntua tylsältä ja painetta kerääntyy, kun pitäisi olla ”aina jotain enemmän”.

Entä jos tavallisuudessa piilesikin todellista järkeä, jota kannattaisi oppia arvostamaan enemmän? Nimittäin, se mikä on arkea ja rutiinia, voikin tarjota merkityksellisyyttä ja onnellisuutta. Mitä jos tavallisuus nähtäisiinkin mahdollisuutena tuoda selkeyttä, tyyneyttä, jatkuvuutta ja yhteenkuuluvuutta – kaikki asioita, joita kiireinen ja nopeatempoinen elämä usein kaipaa.

Mutta kiinnostaako nuoria tavallisuus, vaikka miten perustelisi sen hyötyjä? Eiköhän… Koska motivoivasti tavallisuutta annostelemalla saatetaan huomata, että se on itse asiassa kovin tervetullutta ja armollista.