Kun itsekriittisyys estää yrittämästä
Haluan käsitellä aihetta, joka värittää monen monen elämää. Asiaa, joka myös epidemian lailla piinaa työelämän nuorta sukupolvea. Nimittäin itsekriittisyys.
Tämä on oikeasti iso este tekemiselle: itsekriittisyys, joka estää edes yrittämästä jotain. Se on itsekriittisyyden hyvin jalostunut muoto, joka pahimmillaan lamauttaa kantajansa. Kun miedompi itsekriittisyys soimaa vähän siellä ja täällä kaiken tekemisen ohella, niin jalostunut itsekriittisyys todellakin estää ihmistä edes yrittämästä tekemistä. Koska ihminen pelkää epäonnistumista, kokee hän kivuttomammaksi välttää tekemistä tykkänään, ettei vaikea tunne vyöryisi päälle.
Miksi itsekriittisyys sitten luo työelämään haasteita? Eikös se ole hyvä, että porukka on tosissaan ja vieläpä katsoo omaa toimintaansa kriittisin linssein? Eipähän ainakaan tule ”sinne päin tehtyä” jälkeä? Hmmmm…. Asia ei olekaan niin yksinkertainen. Pahimmillaan, itse asiassa, emme saa mitään jälkeä aikaiseksi, jos ihmisten itsekriittisyys merkittävästi rajoittaa luovuutta ja tekemiseen tarttumisen kykyä. Se vasta on kääk juttu.
Nuoret, joista meidän tulisi saada hyvinvoivaa ja tuottavaa työvoimaa yhteiskunnallisen tulevaisuutemme turvaamiseksi, saattavat pelätä jo ensimmäisten työpaikkojensa kohdalla epäonnistumista niin paljon, etteivät uskalla tarttua työntekoon ja tulla sen kanssa sinuiksi. Suoranainen työn välttely on surullinen toiveikasta tulevaisuutta rajoittava lopputulema, johon saattaa ajautua, kun itsekriittisyys sanelee harhaisia ja epäreilun syytteleviä lauseita ihmisen pystyvyydestä.
Mistä ylitsepursuava itsekriittisyys kumpuaa – varmaan monista juurisyistä. Nykymaailman entistä kovempi kilpailuasetelma yksilöiden välillä ei ainakaan vähennä epäonnistumisen pelkoa. Kimurantti yhtälö on se, että kilpailuun tulisi osallistua, jotta ”turvaisi oman selustansa”, mutta samalla voinee tuntua helpommalta jättäytyä kilpailun ulkopuolelle, ettei tarvitsi marinoida itseään kilpailun liemessä ja kokea karvaita pettymyksen tunteita.
Kun nuoret eivät saa työuransa alkupuolella rohkeutta ja onnistumisen kokemuksia siitä, että he selviävät mitä erinäisimmistä tilanteista, joita matkan varrelle tulee, muodostuu käsitys työelämästä kapeaksi ja siihen ei ehkä edes tee mieli osallistua. Tai tekisi mieli, mutta uskallusta ei ole tarpeeksi. Työelämä nähdään yhtenä suurena lavana, jossa on koko ajan näytön paikka, ja jotta lavalla ei hyydy ja menetä kasvojaan, lienee helpompi ratkaisu olla ehkäpä astumatta lavalle ollenkaan.
Tämä ajatusmaailma meidän tulee ottaa tosissaan, kun sisään ajamme työelämään tämän hetken nuorta sukupolvea. Kykenemmekö annostelemaan työtä kullekin nuorelle sopivasti, niin ettei annos tunnu pelottavalta? Kykenemmekö luomaan niin turvallisen ja mielekkään annostelun, että tahtotila onnistumiseen ja omien pelkojenkin voittamiseen tuntuu varteenotettavammalta kuin riski epäonnistumiseen? Että nuori punnitessaan työelämän hyötyjä ja riskejä näkisi hyödyt suurempina ja kiinnostavampina kuin riskit?
Voimmeko kollektiivisesti lieventää taakkaa täydellisyyteen pyrkimisestä? Minäkäsitystä tutkiskelemalla, tunteita sanoittamalla ja näistä vuorovaikuttamalla voi turvallisissa olosuhteissa työelämässä tapahtua suuriakin upeita onnistumisten polulle uskaltautumisen tarinoita, vaikka kaikki ei aina menisi nappiin tai ”ykkösellä sisään”. Koska miksi pitäisikään mennä. Liian särötön ja elämänmauton maailma on tylsä.